Matkalla kirjastoon kera kolmikon

"Meillä oon kootii päivä, meillä oon kootii päivä... on on on... laulaa! Meillä oon kootii päivä, on on... laulaa!!" kuului auton keskimmäiseltä penkkiriviltä tänään yhden jälkeen. Poika, joka ei vielä kuukausi sitten sanonut edes kokonaisia sanoja, puhuu jo lauseita -hän laulaa lauseita! Sanat ovat epäselviä, taivutusmuodot vääriä ja lauserakenteet omalaatuisia. Mutta minun poikani puhuu!

Toimeliasta

Viime aikoina lapset ovat menneet sujuvasti siinä sivussa. Me ollaan tehty remonttia, puuhailtu kaikenlaista. Minä aloitin ruotsin opinnot, joskaan en vapaaehtoisesti.

Olen myös lukenut, kirjoittanut, pohtinut, viilannut ja säätänyt. Olen käynyt läpi kaikki ne vanhat tekstit, jotka täältä poistin. Olen miettinyt, olisiko niissä ainesta jonkinlaiseen julkaisuun. Olen tutkinut, onko joku muu jo kirjoittanut samasta aiheesta.

Brooke Shields ainakin on, hän sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Hänenkin lapsi on saatu hoidoilla. Mutta hän kirjoittaa ajasta esikoisen kanssa. Ja hän on jenkki. Tilasin kirjan netistä, sen pitäisi saapua lähipäivinä.

Löysin ainakin yhden kirjan psykotepiaprosessista masennuksen hoidossa, potilaan kirjoittamana. Veikkaisin, että tämä Hymy Kankaanpää on taiteilijanimi. En ole vielä lukenut kirjaa, mutta luen, jahka pääsen kirjastoon.

Näitä asioita olen miettinyt. Onko minulla mitään uutta sanottavaa? Miksi haluan sen sanoa? Kuinka paljon läheisiäni voin ottaa tähän mukaan? Uskallanko esiintyä omalla nimellä?

Tekstiä tulee hiljalleen, annan tämän projektin edetä nyt omalla painollaan. Kirjoitan ensin jonkinlaisen kudelman, katson mitä siitä alkaa kasvaa -vai alkaako mitään.

Sen olen päättänyt, että lähimpiä en halua satuttaa. Karsin teksteistä kaikki negatiiviset viittaukset lapsuuteeni. Ensin ajattelin, että tarina kuivuu silloin kasaan, että kertomastani katoaa syvyys. Mutta sitten päätin vaihtaa katsantokantaa. En kirjoitakaan masennukseni syistä, kirjoitan sen seurauksista.

Lukisin nyt mielelläni teidän ajatuksia aiheesta. Mistä te haluaisitte lukea? Mistä (tähän aihepiiriin) liittyvästä asiasta teidän mielestänne pitäisi puhua enemmän? Onko näistä asioista ylipäätään tarpeen puhua?

Tiedän, että mahdolliset uudet lukijat eivät nyt saa tästä mitään irti. Se on harmi, mutta en nyt oikein ehdi kirjoittaa täällä, kun kirjoitan toisaalla :)

Sen kuitenkin tiedän, että JOS saan jotain julkaistua, nimellä tai ilman, kerron siitä kyllä täällä.

Kroonikkoko?

Luokkatoverini, viisikymppinen neljän jo aikuisen lapsen äiti, kertoi, ettei hän pysty enää tekemään yövuoroja. Onneksi hän on urallaan jo sellaisessa asemassa, ettei hänen tarvitsekaan. Neljän aika lähekkäin syntyneen lapsen tuoma univelka kuulemma vainoaa häntä edelleen. Seitsemän huonosti nukuttua vuotta, joiden tekemää tuhoa ei kaksikymmentä parempaakaan ole korjannut.

Tätä minäkin pelkään.

Olen nukkunut huonosti vuodesta 2007 lähtien. Alkuvuonna kuppi meni viimein nurin, en pystynyt nukkumaan enää lainkaan ilman unilääkkeitä tai rauhoittavia. Nyt se ongelma on poissa, nukahdan helposti, herään yöllä imettämään useita kertoja, silti herään aamulla virkeänä. Mutta ihan vain siksi, koska nukun vauvan rytmin mukaan, mies huolehtii isommat aamulla hoitoon. Jos joskus joudun heräämään aamulla liian aikaisin, otan myöhemmin päiväunet.

Minä tarvitsen paljon unta. Pätkissä nukuttu yö ei lataa samoin kuin pidempi yhtäjaksoinen pätkä.

Toisen lapsen syntymän myötä minäkin opin mitä univaje tarkoittaa. Mutta meni melkein puoli vuotta, ennen kuin se kroonistui. Nyt olen saanut nauttia riittävästä unesta ja levosta vajaat puoli vuotta, mutten silti kestä valvomista kuten ennen.

Yksikin huonosti nukuttu yö, yksikin päivä ilman mahdollisuutta päiväuniin riittää vetämään uupumuksen samean verhon alas. Masennuslasit vääristävät elämän.

Onneksi yhdet päiväunet, yksi hyvin nukuttu yö korjaa taas tilanteen.

Haluan antaa itselleni aikaa, minä olen vielä toipilas. Mutta jos luokkatoverini ei toipunut edes kahdessakymmenessä vuodessa...

Uuden edessä

Poistin kaikki vanhat tekstit. Miksi ihmeessä, te kysytte... no, ehkä haluan uuden alun puhtaalta pöydältä, ehkä yritän kehitellä kuluneen vuoden kokemuksista jonkinlaista pidempää tarinaa.

Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa. Te vanhat toverit tunnette minut ja tarinani, uusille yritän räpeltää jonkinlaisen esipuheen uudelle välilehdelle (jahka keksin kuinka sellainen rakennetaan)...

Nimen muutosta mietin myös, mutta ei nimi blogia pahenna, jos ei blogi nimeä :)

Palaan myöhemmin kirjoittamaan pojasta, puheterapiasta ja äidin lapsellisuudesta. Ja liian lyhyistä hermoista...