maanantai 3. lokakuuta 2011

Kroonikkoko?

Luokkatoverini, viisikymppinen neljän jo aikuisen lapsen äiti, kertoi, ettei hän pysty enää tekemään yövuoroja. Onneksi hän on urallaan jo sellaisessa asemassa, ettei hänen tarvitsekaan. Neljän aika lähekkäin syntyneen lapsen tuoma univelka kuulemma vainoaa häntä edelleen. Seitsemän huonosti nukuttua vuotta, joiden tekemää tuhoa ei kaksikymmentä parempaakaan ole korjannut.

Tätä minäkin pelkään.

Olen nukkunut huonosti vuodesta 2007 lähtien. Alkuvuonna kuppi meni viimein nurin, en pystynyt nukkumaan enää lainkaan ilman unilääkkeitä tai rauhoittavia. Nyt se ongelma on poissa, nukahdan helposti, herään yöllä imettämään useita kertoja, silti herään aamulla virkeänä. Mutta ihan vain siksi, koska nukun vauvan rytmin mukaan, mies huolehtii isommat aamulla hoitoon. Jos joskus joudun heräämään aamulla liian aikaisin, otan myöhemmin päiväunet.

Minä tarvitsen paljon unta. Pätkissä nukuttu yö ei lataa samoin kuin pidempi yhtäjaksoinen pätkä.

Toisen lapsen syntymän myötä minäkin opin mitä univaje tarkoittaa. Mutta meni melkein puoli vuotta, ennen kuin se kroonistui. Nyt olen saanut nauttia riittävästä unesta ja levosta vajaat puoli vuotta, mutten silti kestä valvomista kuten ennen.

Yksikin huonosti nukuttu yö, yksikin päivä ilman mahdollisuutta päiväuniin riittää vetämään uupumuksen samean verhon alas. Masennuslasit vääristävät elämän.

Onneksi yhdet päiväunet, yksi hyvin nukuttu yö korjaa taas tilanteen.

Haluan antaa itselleni aikaa, minä olen vielä toipilas. Mutta jos luokkatoverini ei toipunut edes kahdessakymmenessä vuodessa...

Ei kommentteja: